Andriy Zholdak - liikaa oleminen ja deterritorialisaatio

Zholdak on kiinnostava mies, ja myös hyvin pelätty. 

Hän on hyvin arvostettu maailmankuulu ukrainalainen teatteriohjaaja. Turussa hän on ohjannut kaksi merkittävää suurproduktiota Turun Kaupunginteatterille: Tolstoin Anna Kareninan ja Tsehovin Kirsikkapuiston. 

Hänen metodinsa ovat rajut, ylitsevuotavat, vihaanostattavat - sanalla sanoen liikaa! Ja monelle ne ovat olleetkin liikaa. Turun Kaupunginteatterissa viime syksynä avannutta Tsehovin Kirsikkapuistoa piti tähdittää kaksi naisnäyttelijää, vaan varsinaiseen produktioon jäi vain Krista Kosonen. Oliko Zholdakin toimintatavat liikaa tässä tapauksessa jää auki, mutta kysymyksessä on joka tapauksessa raaka mies! Eräässä haastattelussa Kosonen kertoi Zholdakin huutaneen hänelle: "I need to fuck you! Not fuck, fuck! Brainfuck!" Zholdak haluaa (tulla) näyttelijän pään sisälle!

Kaikki eivät kestä, useimmille Zholdak on liikaa!

Zholdak pistää näyttelijät koville. Vaatimustaso on äärettömän korkea ja paskaa sataa niskaan jatkuvasti. Zholdakin ohjaama teatteri on fyysisesti ja psyykkisesti todella raskasta. Toistoja on harjoituksissa valtava määrä, näytelmää runnotaan hyvin fyysisesti näyttelijän kehoon. Useiden haastattelujen perusteella Zholdakin keskeisimpiä luonteenpiirteitä ovat armottomuus tai aggressiivisuus. Näyttelijät joutuvat uskomattoman koville hänen ohjaamissaan teoksissa. 

Zholdakin aggressiivisuudelle on kuitenkin selvä syy: hän vihaa tasapaksuutta!

Erään hyvin kiinnostavan haastattelun Zholdak aloitti sanomalla toimittajalle, ettei hän halua puhua hänen kanssaan. Puhetta alkoi kuitenkin tulla ohjaajan suusta, kun toimittaja sanalla sanoen ylitti itsensä ja teki perinietzscheläisen kysymyksen: "Miksi rakkauden loppuminen on paha asia?" Rakkauden, tunteen, ruumiillisuuden, elämänhalun, ilon katoaminen on ollut Zholdakille keskeinen teema produktioissaan. 

Haastattelu jatkuu hetkisen koneen ja ihmisen välisen problematiikan parissa. Zholdakille ihmiset koneistuvat, jos eivät kykene rakastamaan. Tai ehkä kysymys on päinvastaisesta. Ihmisten koneistumista aiheuttaa monet asia: ihmiset sijoittavat itsensä asioiden ulkopuolelle, tarkkailijan rooliin, kolmanteen perspektiiviin, ulkopuolisiksi arvostelijoiksi, jotka mittaavat asioiden hyödyllisyyttä. Tämähän on kuin suoraan Nietzscheä itseään! Utilitarismin kritiikkiä! Rakkaus ei ole Zholdakille utiliteetti, vaan "rakkaus on kuin ilma. Se on joka puolella, mutta emme näe sitä. Se tulee väkisin meihin, emmekä voi hallita sitä. Rakkaus on jotain, mikä pettää kykymme kontrolloida. Ja se tekee siitä niin pelottavaa."

Tasapaksu kone ja reterritorialisaatio

Zholdak kirjoitti avoimen kirjeen Kirsikkapuiston näyttelijöille, jossa hän kuvaa erinomaisesti koneistumista tai kuten Nietzsche sanoisi, reaktiivista tyyppiä, tai kuten Deleuze ja Guattari sanoisivat, reterritorialisoituvaa tyyppiä. Zholdakin lähtökohta tuntuu olevan todella lähellä Deleuzen esittämää dogmaattista ajattelunkuvaa: 

"Teidän kätenne ovat jäykistyneet, te olette täysin kovia, te olette kuin koneita."

"Te olette täysin umpinaisia. Silmiä ei näy, sydäntä ei tunnu, huulet ovat kuivat."

Mikä on keskeisin syy reterritorialisaatioon tai reaktiivisen tyypin syntymiseen? Nihilismi! Dogmatismi! Despotismi! Se, että on yksi totuus, että seurataan yhtä ohjetta, että jämähdetään, lukkiudutaan, toistetaan samaa loputtomiin: noidankehä!

"Te yritätte täyttää ohjaajan toiveet, te haluatte toimia käskyjen mukaan. Teissä ei ole iloa, ei hämmästystä. Siitä tässä on taas kerran kyse. Te kontrolloitte itseänne koko ajan, teidän looginen järkenne kontrolloi kaikkea, halvaannuttaa kaiken. Kaikkein ensimmäiseksi se halvaannuttaa teidät itsenne."

Zholdakin teksti on kuin suoraan Nietzschen suusta! Dogmatismien virta vain kiihtyy: 

"Kun te olette lavalla, teistä katoaa yhteys elämään. Teistä katoaa arvaamattomuus, te ette kykene vaihtamaan rytmiä tai tunnelmaa. Teissä ei ole yllättävyyttä, teistä tulee loogisia ja johdonmukaisia. "

"kaikki on teille rutiinia"

"Teillä ei ole mitään käsitystä siitä, miten ohjaajan kanssa kuuluu työskennellä tai mitä tarkoittaa vuorovaikutus."

"Te olette jähmeitä ja passiivisia. Te odotatte käskyjä ja alitajuisesti toivotte, että teille kerrottaisiin, miten olla, mitä tehdä."

"Teitä on mahdotonta saada kiihtymään tai edes kiihottumaan. Te olette tukahduttaneet ihmeelliset petoeläimenvaistonne. Te olette kylläisiä, te elätte tasapainoista ja mukavaa elämää. Te olette pelkurimaisesti takertuneet tasapainoonne ja mukavuuksiinne. Mikään ei erota teitä tavallisista ihmisistä, kuluttajista, poroporvareista."

Zholdakin ratkaisu koneistumiselle - ruumiin deterritorialisaatio

”We need cry, we need love. Theatre can bring out very simple human emotions” (linkki) 

Zholdakille teatteri on yksi tavoista saada ihmisiä tuntemaan, saada heitä elämään, sanalla sanoen, saada heidät löytämään elämän tarkoitus. Mutta kuten edellä huomasimme myös näyttelijät kärsivät jähmeydestä ja heidät on vapautettava ensimmäisenä. Heidän roolinsa näyttelijöinä tuntuu jokseenkin edellyttävän tätä elämistä. Näyttelijöiden passiivisuus, kuten Zholdak sen itse sanoo, "johtuu siitä, että [he ovat] täysin välinpitämättömiä teatterin perimmäisen tehtävän suhteen." Teatterin perimmäinen tehtävä on elävöittää yleisö ja tämä on mahdollista vain, jos näyttelijät elävät! 

Ohjaajan tehtävä on pakottaa näyttelijät elämään! 

"Teidän suonissanne virtaa kylmä veri, jääkylmä. Ja minun täytyy jokaisissa harjoituksissa lyödä teitä käsille, hakata noita suonia, että saisin verenne virtaamaan ja lämpiämään. Minun on pakko viillellä käsiänne ja suonianne, että te pelästyisitte ja säpsähtäisitte ja tuntisitte, miten kuumaa on se veri, joka teidän viillellyistä suonistanne virtaa."

"Minun on harjoiteltava teidän kanssanne joka päivä kuin se olisi elämäni viimeinen päivä. Minun on juostava teitä kiinni, hypittävä ja lyötävä päätäni seinään. Teidän jähmeytenne muuriin. Todistaakseni ja näyttääkseni teille, että me voimme irtautua maan pinnalta, että me olemme lentomuurahaisia ja lintuja. Vanhojen kirjojen mukaan te olette puolijumalia."

Ohjaajan tehtävänä on saada aikaa deterritorialisaatio. Näyttelijällä on territorio, turvallinen alue, reviiri, jossa hän vanhaan tapaansa käyskentelee. Toimii harjoituksissa samaan malliin, toistaa ohjaajan toiveet rutiininomaisella tavalla. Territorio on helppoutta, laiskuutta, tavanmukaisuutta, josta ohjaajan on pakotettava näyttelijä ulos! Ohjaajan tehtävänä on saada aikaan deterritorialisaatio! 

"Näyttelijä saapuu harjoituksiin ja tulee hetki, kun hänen täytyy riisua puku yltään, riisua todellisen elämän puku yltään." 

Näyttelijän on riisuttava normaalius päältää eli on poistuttava mukavuusalueeltaan, territoriostaan. Näyttelijän on deterritorialisoiduttava!

"Hänen täytyy riisua tai yrittää riisua yltään tuo psyykkinen, psykologinen puku. Hän riisuu tuon puvun, tulee ulos siitä puvusta, hän tulee ulos itsestään, hänen on jätettävä itsensä taakse."

Deterritorialisaatio ei ole mikään yksi tila, johon näyttelijän olisi aina samalla tavalla pyrittävä. Deterritorialisaatio on kaoottinen muuttuja, joka saa nykyhetken elämään, tekee nykyhetkestä uuden.  Deterritorialisaatio on välttämättä aktiivista tekemistä, se on jotain liikaa. Liikaa territoriossa, tai territoriolle. Liika aiheuttaa muutosta! Näyttelijöiden elämisen kannalta on elintärkeää, että Zholdak kykenee olemaan liikaa.

Deterritorialisoitunutta näyttelijää ei dogmatismit pidättele:

"Toisen Näyttelijän on astuttava esiin. Hän on peloton N. Päällekarkaaja-N. Terroristi-N, rikollinen N. N, joka on kaikkien sopivaisuuden ja moraalin sääntöjen ulkopuolella, jolle etiikka ja estetiikka ei merkitse mitään, N, joka elää täysillä, jota ei kahlitse sivistys, perhe tai se yhteiskunta, jonka jäsen hän vielä hetki sitten oli. Jonka jäsenenä hän nukkui ja heräsi ja eli jokapäiväistä elämäänsä." 

"Hän näkee ihmisessä kaiken hyvän mutta myös kaiken pahan ja kelvottoman, mitättömän, ankean ja alhaisen. Hän ei ole tuomari. Mutta hän ei ole myöskään puolustaja. Hänellä on uusi nahka, joka hänen täytyy aivan fyysisesti pukea päälleen. Se on tutkijan talja."

Deleuze puhuu juuri tutkimisesta, eksperimentoinnista: on asetettava päälleen tutkijan talja! On koettava, asetuttava asioiden keskelle, keskipisteeseen, ei ulkopuoliseksi tuomariksi, joka jää kylmäksi tarkkailijaksi kaikelle tapahtuvalle, eikä puolustajaksi, joka jähmettyy kantaansa ja kuolonkankeaan menneisyyteen. Asioiden keskipisteessä on asioista kiinnostunut tutkija, joka haluaa kokea ja vaikuttua, joka haluaa elää asioiden parissa ja toimia!

"Lait ja säännöt eivät koske häntä. Vaikka hän näytteleekin toisten mukana, hänen oma näyttelemisensä on kaikkien muiden näyttelemisen yläpuolella. Hän on salaisuuden haltija, hänelle on annettu erikoisia tehtäviä. Hän ei ole mies eikä nainen, ei suomalainen eikä ruotsalainen. Hän ei ole nuori eikä vanha. Hän on Kaikki."